Tiimityöskentelyn voimaa, eli 6 + 1 = 8
Aina silloin tällöin, kilpailuaiheisilla keskustelufoorumeilla ja alan lehdissäkin esiintyvissä kirjoituksissa näkyy radiourheilua verrattavan Formula-1 ”sirkukseen”, kuten alan asiantuntijat tuota autourheilun kuninkuusluokkaa nimittävät. Ei niin kaukaa haettu vertaus, etteikö totta toinen puolisko... Asiaa tarkemmin miettiessä yhtäläisyyksiä toki löytyy, mutta niin löytyy myös eroavaisuuksia...
Miten olisi, saisikohan kannatusta eri tiimien esittely alan lehdistössä (mm. NCJ), kilpailukauden alussa? Vanhoja silmiä piristäisi katsella herttaisia kuvia, joissa muhkeatissiset, ”umpireitiset” nuorehkot naiset poseeraisivat vähissä vaatteissa, hauskoissa asennoissa, radioaseman laitteiden ja operaattoreiden vierellä... vaikkapa jotenkin tähän tyyliin:
”Take a look at the 2010 OH5Z ’Carelia-Back-Team’, Elimaki Mustila” tms.
Vaan eipä ole moinen ollut tapana radiourheilupiireissä... Vakavamielinen mullotus naamalla, hiki otsalla ja risujen raapimat ranteet ruvella ähelletään liittimiä 7/8-tuuman kaapeleihin, kiivetään mastoissa, riuhdotaan ja revitään puihin takertuneita heittonaruja ja kuparilankoja perkeleiden saattelemana niin että metsä ryskää!
Entäs sitten palkintoseremoniat? Jos onnistut suorituksessasi niin, että huijarit ei maha mittään, ja voitat luokkasi, ei kansallislaulua soiteta, ja palkintokin saapuu sitten joskus myöhemmin, postitse, huomiota herättämättä... Formuloissa tämä kaikki on paljon juhlallisempaa, vaan erästä asiaa en siinä touhussa käsitä, nimittäin järjettömältä tuntuvaa, demonista samppanjan roiskimista ylt’ympäriinsä, itsensä ja muiden niskaan. Makoisa (ja kallis) juoma menee täysin hukkaan, vaatteet kastuvat läpimäriksi ja tahmaisiksi, ja haisevat perhana, rankille päivätolkulla. Mielestäni pelkkä hillitty kahvitilaisuus riittäisi...
Aina silloin tällöin, kilpailuaiheisilla keskustelufoorumeilla ja alan lehdissäkin esiintyvissä kirjoituksissa näkyy radiourheilua verrattavan Formula-1 ”sirkukseen”, kuten alan asiantuntijat tuota autourheilun kuninkuusluokkaa nimittävät. Ei niin kaukaa haettu vertaus, etteikö totta toinen puolisko... Asiaa tarkemmin miettiessä yhtäläisyyksiä toki löytyy, mutta niin löytyy myös eroavaisuuksia...
Miten olisi, saisikohan kannatusta eri tiimien esittely alan lehdistössä (mm. NCJ), kilpailukauden alussa? Vanhoja silmiä piristäisi katsella herttaisia kuvia, joissa muhkeatissiset, ”umpireitiset” nuorehkot naiset poseeraisivat vähissä vaatteissa, hauskoissa asennoissa, radioaseman laitteiden ja operaattoreiden vierellä... vaikkapa jotenkin tähän tyyliin:
”Take a look at the 2010 OH5Z ’Carelia-Back-Team’, Elimaki Mustila” tms.
Vaan eipä ole moinen ollut tapana radiourheilupiireissä... Vakavamielinen mullotus naamalla, hiki otsalla ja risujen raapimat ranteet ruvella ähelletään liittimiä 7/8-tuuman kaapeleihin, kiivetään mastoissa, riuhdotaan ja revitään puihin takertuneita heittonaruja ja kuparilankoja perkeleiden saattelemana niin että metsä ryskää!
Entäs sitten palkintoseremoniat? Jos onnistut suorituksessasi niin, että huijarit ei maha mittään, ja voitat luokkasi, ei kansallislaulua soiteta, ja palkintokin saapuu sitten joskus myöhemmin, postitse, huomiota herättämättä... Formuloissa tämä kaikki on paljon juhlallisempaa, vaan erästä asiaa en siinä touhussa käsitä, nimittäin järjettömältä tuntuvaa, demonista samppanjan roiskimista ylt’ympäriinsä, itsensä ja muiden niskaan. Makoisa (ja kallis) juoma menee täysin hukkaan, vaatteet kastuvat läpimäriksi ja tahmaisiksi, ja haisevat perhana, rankille päivätolkulla. Mielestäni pelkkä hillitty kahvitilaisuus riittäisi...
Sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme tänne Tiltun pitäjään saaneet sen Tillolan moottoriradan, niin sieluni silmin voin nähdä kuinka Iitin Marttojen kisaemäntä liitelee palkintojenjaon kahvitilaisuudessa tarjottimineen Ferrarin pöytään, ja kysyy: ”Ottaako Siankarlo pullaa?”
Siankarlo hymyilee milanolaisittain, salaperäisesti, kiittää, ja ottaahan se pullaa, mikä ettei.
Palataanpa muutamalla lauseella alkuperäiseen asiaan eli tiimityöskentelyyn, sitten loppuakordit, ja flyygelin kansi kiinni.
Radiokilpailuissa, kuten formuloissakin, tiimi rakentaa ja kuljettajat ajavat.
Nykymaailmassa on nimittäin päivänselvä asia, että yksin ei pärjää missään, eikä yhden miehen tiimistä ole voittajaksi missään lajissa. Valmentajille ja toimitsijoille on siis työsarkaa tarjolla.
Aivan niinkuin autourheilussa eri alojen asiantuntijoita ja huippuosaajia tarvitaan pilvin pimein, niin myös radiourheilussa heitä tarvitaan, jos halutaan menestyä. Aina löytyy töitä mastomiehille, sähkömiehille, antenniguruille, elektroniikkaspesialisteille (kuka niistä helkkarin automatiikkapurnukoista muuten ottaa selvää?), IT- ja tietoliikenne-eksperttejä, kuin myös keliasiantuntijoita tarvitaan, ja hyvä olisi myös hallita kahvipannun käyttöjärjestelmää ja sielunelämää, edes hiukkasen...
Eräs tiimisuoritus, jota erityisen korkealle arvostan radiourheilussa, on Jeff Steinmanin, N5TJ maailmanennätykset CQWW CW- ja SSB-kisoissa Gran Canarialta kutsulla EA8BH. Kun SOAB-luokassa kepitetään multi-single rekordi, ei voi muuta kuin mykistyä ja nöyrtyä tosiasioiden edessä. Upea saavutus. Vaan olisiko Jeff, ypö yksin, ilman tiimin tukea koskaan tuohon pystynyt? Saammeko nähdä vastaavanlaista suoritusta enää koskaan?
Formuloissa kilpaillaan sekä henkilökohtaisesta, että myös valmistajien mestaruudesta. Radiohommissa jälkimmäinen voisi johtaa aika yksitoikkoiseen lopputulokseen.
Joten eiköhän sovita, että jatkossakin se ”japanin lippu” koristanee parhaiten kisaemännän valkoisten farkkujen persuksia. Näinhän vaikka?
73, Kari OG5M
Siankarlo hymyilee milanolaisittain, salaperäisesti, kiittää, ja ottaahan se pullaa, mikä ettei.
Palataanpa muutamalla lauseella alkuperäiseen asiaan eli tiimityöskentelyyn, sitten loppuakordit, ja flyygelin kansi kiinni.
Radiokilpailuissa, kuten formuloissakin, tiimi rakentaa ja kuljettajat ajavat.
Nykymaailmassa on nimittäin päivänselvä asia, että yksin ei pärjää missään, eikä yhden miehen tiimistä ole voittajaksi missään lajissa. Valmentajille ja toimitsijoille on siis työsarkaa tarjolla.
Aivan niinkuin autourheilussa eri alojen asiantuntijoita ja huippuosaajia tarvitaan pilvin pimein, niin myös radiourheilussa heitä tarvitaan, jos halutaan menestyä. Aina löytyy töitä mastomiehille, sähkömiehille, antenniguruille, elektroniikkaspesialisteille (kuka niistä helkkarin automatiikkapurnukoista muuten ottaa selvää?), IT- ja tietoliikenne-eksperttejä, kuin myös keliasiantuntijoita tarvitaan, ja hyvä olisi myös hallita kahvipannun käyttöjärjestelmää ja sielunelämää, edes hiukkasen...
Eräs tiimisuoritus, jota erityisen korkealle arvostan radiourheilussa, on Jeff Steinmanin, N5TJ maailmanennätykset CQWW CW- ja SSB-kisoissa Gran Canarialta kutsulla EA8BH. Kun SOAB-luokassa kepitetään multi-single rekordi, ei voi muuta kuin mykistyä ja nöyrtyä tosiasioiden edessä. Upea saavutus. Vaan olisiko Jeff, ypö yksin, ilman tiimin tukea koskaan tuohon pystynyt? Saammeko nähdä vastaavanlaista suoritusta enää koskaan?
Formuloissa kilpaillaan sekä henkilökohtaisesta, että myös valmistajien mestaruudesta. Radiohommissa jälkimmäinen voisi johtaa aika yksitoikkoiseen lopputulokseen.
Joten eiköhän sovita, että jatkossakin se ”japanin lippu” koristanee parhaiten kisaemännän valkoisten farkkujen persuksia. Näinhän vaikka?
73, Kari OG5M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti